Sampsa Oinaala
Kadulta korpeen
 

Sampsa Oinaala

> Osa 1 16.5.2004
> Osa 2 30.5.2004
> Osa 3 4.7.2004
> Osa 4 15.8.2004
> Osa 5 12.9.2004
> Osa 6 10.10.2004
> Osa 7 21.11.2004
> Osa 8 12.12.2004
> Osa 9 2.1.2005
> Osa 10 20.2.2005
> Osa 11 20.3.2005
> Osa 12 22.5.2005
> Osa 13 19.6.2005

> Kadulta korpeen -etusivulle

> Sampsan etusivulle

 

Osa 7
21.11.2004

Liikenteessä

Ajokortti jäi aikoinaan hankkimatta. Maallemuutto on ollut oivallinen testi elämäntapavalinnalle. Autoa en ole vieläkään tarvinnut.

18-vuotiaana helsinkiläisnuorena en kolkutellut autokoulun ovia. Ajokortille ei silloisessa elämäntilanteessani ollut tarvetta. Päätökseen autottomuudesta vaikutti myös ympäristötietoisuuden herääminen – onhan yksityisautoilu yksilötasolla yksi helpoimmista tavoista kuluttaa energiaa ja tuottaa muun muassa ilmastonmuutosta kiihdyttäviä päästöjä. En suinkaan ollut ainoa. Lukiotovereistani monella ei ajokorttia ole edelleenkään. Pääkaupunkiseudulla palvelut ovat lähellä. Myös joukkoliikenteen kilpailukyky on aivan omaa luokkaansa. Siellä autottomia on enemmän kuin muualla maassa. Uudella kotiseudullani Pohjois-Karjalan maaseudulla auto löytyy käytännössä jokaisesta perheestä. Ajokortti hankitaan yleensä oitis kun lain edellyttämä ikä täyttyy. Nuorison autoinnostus on ymmärrettävissä. Pitkien etäisyyksien syrjäseudulla oma kulkuneuvo on murrosikäiselle itsenäistymisen väline. Sillä pääsee pois kotoa kavereiden luo. Kun tapahtumat ja ajanviettopaikat ovat harvassa, autossa myös vietetään paljon aikaa – vaikka ympyrää kylänraitilla ajaen.

Hankalampi on ymmärtää sitä roolia, jonka peltilehmä on saanut terveiden aikuisten ihmisten liikkumisessa. Kaupan lisäksi autolla hurautetaan naapuriin ja jopa postilaatikolle. Taloni ohi kulkevalla tiellä olen puolen vuoden aikana nähnyt kolme jalankulkijaa. Pyöräilijöitä ei ole näkynyt yhtään. Kun ihminen tottuu yhteen liikkumismuotoon, näyttävät muut vastaavasti unohtuvan. Pyörän selkään ei hypätä lyhyelläkään taipaleella. Pidemmälle suunnattaessa ei oteta selvää siitä, millaisen vaihtoehdon tarjoaisi bussi tai juna. Helposti unohtuu myös autoilun vaikutus palvelutarjontaan. Kyläkauppojen katoamisesta ei käy syyttäminen yksin muuttotappiota: suuri osuus on ollut myös sillä, että asiakkaat ovat hurauttaneet kotteroillaan kirkonkylälle tai jopa Kajaanin automarketteihin. Autoistumisen vaikutus näkyy jopa alle 10 000:n asukkaan Nurmeksessa, jossa keskusta kuihtuu palvelujen siirtyessä taajaman laidalle teiden ja parkkipaikkojen ääreen.

Autoon olisi luontevampaa suhtautua, jos se olisi pelkkä liikkumisväline. Nykyisin se on jotakin aivan muuta, kun koulutytön kuoliaaksi ajaneen liikemiehen suuri huoli on se, mainitaanko automerkki julkisuudessa oikein. Olen usein miettinyt, miten autottomuuteni vaikuttaa ihmisten suhtautumisessa minuun. Olen tietyn arvoasteikon ulkopuolella, kun kuukausitulojani ei voi päätellä kulkuneuvoni merkistä tai vuosimallista. On helpottavaa huomata, että maaseudulla suhde autoon on käytännönläheisempi. Jopa talviautona vertaansa vailla olevia Ladoja näkyy täällä liikenteessä edelleen toisin kuin pääkaupungissa.

Muutto Valtimolle pani elämäntapavalintani koetukselle. Helsingissä bussit kulkivat vartin välein lähes vuorokauden ympäri. Täällä vuoroja on arkisin päivässä seitsemän, koulujen kesäloman aikana ainoastaan neljä. Lähimpään kauppaan matkaa kertyy 23 kilometriä. Viinapullon ja remonttitarvikkeet saa hakea 45:n kilometrin päästä. Pärjään varsin hyvin. Kotikylällä matkat taittuvat polkupyörällä ja linja-autovuorot riittävät asiointiin ja työmatkoihin. Bussilla ja polkupyörän peräkärryllä on kotiin hoitunut jopa 25:n kilon sementtisäkki. Muutaman kerran olen turvautunut kimppakyytiin. Pohjimmiltani taidan olla lopulta mukavuudenhaluinen elitisti: minusta vain on ylellistä, kun on oma kuljettaja. Kun matkustaminen on auton ja ajokortin hintaan verrattuna hyvin halpaa ja matkalla voi tehdä töitä tai lukea, on liikkumismuodon valinta selvä.

Vapauttani varjostaa kuitenkin epävarmuus. Osaa bussivuoroista tuetaan valtion varoista. Niiden tulevaisuus on katkolla muutaman vuoden välein. Toivoa sopii, että vuorot säilyvät, sillä en suinkaan ole niiden ainoa käyttäjä. Osalle meistä linja-auto on ainoa vaihtoehto, mutta joillekin se on vapaa valinta. Esimerkiksi monille ajokortittomille naisille julkinen liikenne on vapauden ja itsenäisyyden tae. Leikatessaan joukkoliikenteen tukea liikenneministeriö tekee rankan arvovalinnan: ihmisiltä ollaan viemässä oikeus valita vapaasti asuinpaikkansa. Onko valtiolla todellakin oikeus pakottaa tiettyjen alueiden asukkaat tekemään huomattava tulonsiirto öljy- ja autoalan yhtiöille? Jos julkinen liikenne lopetetaan, tarkoittaa se pahimmillaan sitä, että ikääntyvät ihmiset pakotetaan muuttamaan pois kodeistaan. Samalla ratin taakse pakotetaan suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole terveydellisiä edellytyksiä selviytyä liikenteessä.

Sampsa Oinaala

 
web design by anka